6.12.2016 itsenäisyyspäivän juhlapuhe Lottamuseolla – puhujana sotilaspastori Suvi Kouri

LOTTAMUSEON ITSENÄISYYSPÄIVÄJUHLAN PUHE 6.12.2016

 

Arvoisat sotiemme veteraanit, lotat, herra kenraali, rouva puheenjohtaja, hyvät juhlavieraat. Oli suuri ilo ja kunnia tulla kutsutuksi tämän hienon tilaisuuden juhlapuhujaksi.

 

”Halusin niinkun sitten tehdä jotain isänmaan puolesta.”

”No alunperin mä vähän niinku otin sen velvollisuutena, et mä koin, et mulle kaikken luontevin tapa täyttää maanpuolustusvelvollisuus, on suorittaa nimenomaan asepalvelus. Kyllä se pohjimmainen syy oli se maanpuolustustahto kuitenki.”

”Musta tuntu jotenki tärkeeltä kunnioittaa sotien veteraanien tekemää työtä isänmaan hyväksi, että meillä on kuitenki hieno isänmaa ja he on taistellu tän isänmaan.”

 

Edelliset lainaukset ovat pro gradu -tutkielmastani, jota viimeistelen parhaillaan osana yhteiskuntatieteiden maisterin tutkintoa. Olen haastatellut graduani varten yhdeksää naispuolista upseeria, jotka palvelevat Puolustusvoimissa. Olen tarkastellut heidän uravalintaansa, tietään upseeriksi sekä tasapainottelua oman naiseutensa ja sotilaan perinteisen miehisyyden kanssa. Useimmilla haastatelluista vahva pohjimmainen syy hakeutua vapaaehtoiseen asepalvelukseen ja sitä kautta upseerin uralle oli maanpuolustustahto, halu kunnioittaa sotaveteraanien työtä ja kantaa oma kortensa kekoon tämän hienon maan eteen. Heille luontevin tapa toteuttaa sitä oli nimenomaan maanpuolustustyö.

 

Kautta historian, lähes kaikissa maailman maissa, sotilaan tehtävä on perinteisesti ollut miehille kuuluva. Itsenäisen Suomen 99-vuotisessa historiassa naisten on ollut mahdollista suorittaa asepalvelus ja sitä kautta valita upseerin ura nyt 21 vuotta. Edelleen naiset ovat upseeristossa hyvin pieni vähemmistö, Puolustusvoimissa palvelevista upseereista vain 2 % on naisia. Asepalvelukseen hakeutuvien naisten määrä on kuitenkin viime vuosina ollut nousussa. Aiemmin hakijamäärä on ollut 4–500 paikkeilla, mutta tänä vuonna hakijoita oli lähes 850. Naisten, jotka valitsevat sotilaan uran, voidaan katsoa valitsevan perinteistä sukupuolikäsitystä vastaan hyvin miehisen ammatin. Kaikkien haastattelemieni upseerien kertomuksissa toistuu kuitenkin ajatus siitä, että heille valinta on ollut täysin luonteva ja he ovat seuranneet siinä omaa kutsumustaan. Samanlainen oli oma ajatukseni, kun keväällä 2007 hakeuduin sotilaspastoriksi – silloin ensimmäisenä naisena Suomessa. Tämä herätti kovasti huomiota – lähinnä hyvin myönteistä sellaista – mutta itselläni urahaave oli ollut mielessä jo pitkään ja oli mitä luontevin valinta ja jatkumo sotilassuvun vesalle asepalveluksen suorittamisen ja teologian opintojen jälkeen.

 

Monesti olen pysähtynyt miettimään sitä, että olen syntynyt maahan, jossa naisten ei ole ollut mahdollista saada vihkimystä papiksi eikä suorittaa asepalvelusta. On mielenkiintoista pohtia, minkälainen oma polku olisi ollut, jos noihin asioihin ei olisi tullutkaan muutosta. Tasan kuukausi sitten tuli kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun kirkolliskokous päätti avata pappisviran myös naisille. Sittemmin olemme saaneet pitkän odotuksen jälkeen myös naispuolisen piispan, Irja Askolan. Moni asia, joita joskus erehtyy pitämään itsestään selvyytenä, on vaatinut pitkän esityön ja sen, että sen eteen on taisteltu.

 

Vaikka sotilaiden historia on pitkälti miehinen, naisten osallisuudella maanpuolustukseen Suomessa on myös jo pitkä historia. Kun haastattelemani naispuoliset upseerit kertoivat omaa taustaansa ja perustelivat uravalintaansa, he mainitsivat suvussaan olevat sotaveteraanit, niin sotilaina palvelleet isoisänsä kuin lottina toimineet isoäitinsä. Sotiemme aikana naisten osallistuminen maanpuolustukseen oli vahvaa ja lotat toimivat monenlaisissa tehtävissä, niin rintamalla kuin rintamien takana. Myös minun taustallani vaikuttavat vahvasti sodankäyneet isovanhempani, upseerina toiminut isoisäni, hänen itsenäisyyspäivänä vuonna 1939 kaatunut veljensä, lottina toimineet isoäitini ja isotätini. Ja onpa minulle myös kerrottu, että isäni isotäti toimi vasta perustetun Rovaniemen Lotta Svärd -järjestön jaoston puheenjohtajana vuonna 1921.

Pari vuotta sitten minulla oli ilo ja kunnia tavata Lotta Svärd -järjestön lakkauttamisen muistojumalanpalveluksen yhteydessä pikkulottana itsekin toiminut ministeri Elisabeth Rehn. Kätellessämme hän totesi minulle: ”Onpa hienoa, että sinä toimit sotilaspappina.” Minä puolestani sain vihdoin sanottua hänelle: ”Kiitos siitä, että olet taistellut sen mahdolliseksi.” Asiat harvoin muuttuvat, jos muutosta ei aktiivisesti ajeta. Joskus se vaatii esitaistelijoita, edelläkävijöitä, esikuvia. Monen naispuolisen upseerin esikuvana ovat sodassa toimineet lotat. Kuin luonnollisena jatkumona, vaikkakin vasta vuosikymmeniä myöhemmin, myös sotilaan tehtävät avattiin naisille. Ensin ministeri Rehnin työn seurauksena rauhanturvatehtävät vuonna 1991 ja neljä vuotta sen jälkeen asepalvelus vapaaehtoisena ja upseerin ura.

 

Jokainen haastattelemistani naisista oli kokenut vaikeuksia ja haasteita tiellään upseeriksi. Aina on ollut ja yhä löytyy niitä, joiden mielestä sotilaan tehtävät eivät ole naisia varten. Mutta nämä naiset ovat pitäneet kiinni tahdostaan olla puolustamassa maataan tarpeen vaatiessa ja seuranneet omaa kutsumustaan vastoinkäymisistä ja vastustuksesta huolimatta. He ovat kasvaneet tehtäväänsä, saavuttaneet työyhteisönsä arvostuksen ja löytäneet paikkansa omassa joukossaan. Minäkin sain vihdoin muutama vuosi sitten kaksi naispuolista kollegaa sotilaspapin tehtäviin. Jonkun on tehtävä latua ja voi vain toivoa, että seuraavilla hiihtäjillä on taas hieman helpompaa. ”Enkä mä oikein osannu kuvitella tekeväni mitään muuta”, sanoo yksi haastateltavistani. ”On kannattanu tapella eteenpäin.”

 

Muissa pohjoismaissa ollaan menossa siihen suuntaa, että myös asepalvelus tulee kaikkien velvollisuudeksi sukupuolesta riippumatta. Suomessa tutkitaan tuota mahdollisuutta ja suunnitellaan tällä hetkellä vähintään kutsuntojen järjestämistä niin miehille kuin naisille. Näin seurataan myös yhteiskunnassa muuallakin tapahtuvia muutoksia ja toisaalta edesautetaan aidosti tasa-arvoisen ja kansalaisiaan yhdenvertaisina kohtelevan yhteiskunnan rakentamista.

 

Tänään juhlimme 99-vuotiasta Suomea. Uskon, että moni suomalainen viettää yhä itsenäisyyspäiväänsä varsin perinteisissä merkeissä: televisiosta seurataan itsenäisyyspäivän valtakunnallista paraatia, Tuntematonta sotilasta ja myöhemmin illalla Linnan juhlia. Kuudelta muut valot himmennetään ja ikkunalaudoille sytytetään kaksi kynttilää. Monet kynttilät syttyvät myös hautausmailla ja sankarihaudoilla ja muistomerkeillä. Kynttilät viestittävät muistamisesta. On tärkeää muistaa juurensa ja vaalia arvokkaita perinteitä. Tämäkin hieno talo, jossa saamme itsenäisyyspäivän juhlaamme viettää, toimii tärkeässä roolissa lottaperinteen säilyttämiseen liittyen. Upea perinne on myös Vuoden Lotan palkitseminen tässä tilaisuudessa, se muistuttaa meitä koko sodanajan sukupolven työstä ja uhrauksista isänmaamme hyväksi.

 

Arvokkaista perinteistä on hyvä pitää kiinni ja tuntea historia. Siltä pohjalta voimme rakentaa sellaista yhteiskuntaa, jossa meidän kaikkien on hyvä elää ja toimia. On oltava valmis taistelemaan sen puolesta, minkä kokee arvokkaaksi ja tärkeäksi. Se voi olla isänmaa ja itsenäisyyden säilyttäminen tai se voi tänä päivänä olla sellaisen muutoksen puolesta taisteleminen, jolla tehdään sitä Suomea, jossa haluaa tulevaisuudessa elää. Lottien kultaisia sääntöjä mukaillen, on hyvä vastoinkäymisten kohdatessa palauttaa mieleen päämäärän suuruus sekä muistaa menneitten sukupolvien tekemää työtä. Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille.